17.4.2012

Ihmisluonne, tuo meille kaikille annettu sisältö, joka vaikuttaa kaikkialla ympärillämme. Ihmisluonnetta voimme kiittää ja syyttää kaikkialla ympärillämme näkyvään ihmisen ja kehityksen aikaansaannoksiin. Kaikkeen mitä tapaamme kaupungilla tai koulussa muita ihmisiä kohdatessamme ja ympärille katsoessamme tai mitä katsomme uutisista jos emme laske luontoa ja luonnon aiheuttamia mullistuksia. Ihmisluonnosta ponnistaa kaikki maailman pahuus mitä ympärillämme on, kaikki pahat asiat mitä näemme ympärillämme. Muiden ihmisten hyväksikäyttö sekä kaikenlainen toisten ihmisten riistäminen ja oman minuutemme nostaminen ja sen pönkittäminen muiden ihmisten kustannuksella. Mutta ihmisluontoa saamme kiittää myös hyvyydestä ympärillämme, rakkaudesta ja empatiasta mitä kohtaamme meille läheisissä ihmisissä sekä esimerkiksi vähäosaisten auttamisesta ja huolenpidosta, sosiaaliturvasta. Voimmeko syyttää ihmisluonnetta kaikesta ympärillämme? Kaikesta hyvästä ja kaikesta pahasta? Onko kysymys vain mikä ihmisluonteen osa pääsee valloilleen missäkin päin maailmaa ja missäkin ympäristössä? Vai onko kysymys siitä kuinka ihmiskunta osaa säädellä omaa minuuttaan ja luonnettaan ja kuinka järkevästi käyttää luonnettaan joko hyvään tai pahaan. Onko ihmisluonnekin ympäristön uhri eli ympäristö määrää millaiseksi luonne muotoutuu ja mitkä osat siitä pääsevät valloilleen? Jos syntyy julmaan ja pahaan ympäristöön niin selviytymisvaistot vain ohjaavat ihmistä toimimaan kuten yksilö toimii, ja toisinpäin? Uskon että voimme ”syyttää” kaikkea ympäristössämme ihmisluonteesta ja sen inhimillisyydestä, sen taipumuksesta virheisiin. Maailmamme on kuitenkin loppujen lopuksi suunniteltu meitä ihmisiä varten ja ihmiset ovat kaikkialla ympärillämme sekä kaikki valta jakautuu ihmisille, joten ihmisluonne määrää lopulta käyttäytymisemme ja toimintamme ja kaiken ympärillämme tapahtuvan.
 
Mielenkiintoinen ajatus tuli mieleeni tässä yksi päivä. En voi syyttää toista ihmistä mistään, koska hän on saanut kaiken itselleen liittyen itseensä, joten hänhän itse ei ole vastuussa itsestään ja toiminnastaan eikä teoistaan. Jos ihminen on saanut kaiken ”lahjaksi”, kuten myös tietoisuutensa, eihän hän ole itse päättänyt mistään liittyen itseensä, joten miten hän voisi itse olla syyllinen mihinkään mitä tekee koska ei ole itse päättänyt itsestään. Monimutkainen mutta mielenkiintoinen ajatus. Olemme kaikki saaneet oman itseytemme lahjaksi tai haitaksi, riippuu näkökulmasta, joten emmehän ole itse vastuussa itsestämme ja teoistamme jos emme ole itse edes päättäneet olemassaolostamme ja mistään liittyen itseemme. Meille on annettu vain valinnan tekemisen kyky. Voimme valita mihin itseämme käytämme ja kuinka toimimme, mutta silti pohjimmiltamme emme ole saaneet päättää itseyttämme joten emme ole itsestämme ja teoistamme vastuussa. Vastuussa on se joka on meille tämän kaiken antanut?
 
Ihmisessä vallitsee sekä tunne että järki, ne ohjaavat koko ajan tekemisiämme ja toimintaamme. Ne ovat kaikkialla sisällämme ja niiden perusteella toimimme. Tunne kaikesta ympärillämme ja järki tunnetta kontrolloidessaan. Ne ovat tekemisemme perusta perustarpeidemme, halujemme ja unelmiemme kanssa. Ne päättävät suurelta osin lopullisen toimintamme ja mitä lopulta olemme valmis tekemään. Tunteella on valtava voima, kuuluuhan tunteisiin esimerkiksi suurimpia tunteita elämässä herättävä käsite eli rakkaus ja rakastuminen. Järki pyrkii kontrolloimaan tunnetta ja järki on osittain ympäristöstämme saamaa kasvatusta ja mielipiteitä miten toimia ”oikein”. Joten voiko sanoa tunteen olevan alkuperäinen, meidän oma sisällemme annettu totuus ja järki on ympäristömme meille aivopessyttä mielipiteitä ja yleisiä käyttäytymismalleja? Se on kuitenkin varmaa että tunne ohjaa elämäämme, on läsnä joka hetki sisällämme ja lopulta määrää tekemisemme ja toteuttamisemme. Järki pyrkii kontrolloimaan tunnetta ja tekemisiämme kulloisenkin ympäristömme kannalta miellyttävään, ”oikeaan” suuntaan. On kaikkien yksilöiden oma valinta, kuinka haluaa kontrolloida tunnettaan järjellään ja kuinka käyttää tunnetta ja järkeä hyväkseen… Uskon että tunteen voi lopulta myös tappaa ja jos tunteen tappaa niin osa elämän potentiaalista tapetaan silloin myös. Osa elämän mahdollisuuksista ja mahdollisesta tunneorgasmista tapetaan, ehkä liiallisella järjen käytöllä tai sitten tunteet tukahduttamalla.
 
Ihmisyksilö elää unelmiensa ja odotustensa varassa. Odotamme jokaiselta päivältä jotain, jotain mitä haluamme tai odotamme, jotain mikä pitää meidät hengissä. Jos ihmisellä ei ole mitään odotuksia, onko ihmisellä mitään mielenkiintoa olla silloin hengissä? Jos ei ole mitään mitä odottaa ja mitään mistä unelmoida ja mitä haluta, onko silloin mitään iloa elää? Odotamme jatkuvasti jotain tietoisuudessamme. Tulevaisuuden odottamattomuus tappaa ihmisen. Odotuksemme ja unelmamme pitävät meidät hengissä, jotta jaksamme elää päivästä toiseen. Olen huomannut odotuksieni olevan kuitenkin ylipositiiviset ja ylirealistiset, kun jotain kauan odottamaani tapahtuu, yleinen reaktioni on että ”tässäkö tämä nyt olikin?” Ehkä se on tietoisuuteemme rakennettu selviämismekanismi, jotta jaksamme elää ja toimia? Odotuksemme ovat liian ylipositiiviset tulevaisuuden suhteen? Niin tai näin ei tule kuitenkaan tapahtumaan siten kuten olemme sen suunnitelleet ja sillä tavalla kuin sitä odotamme? Ehkä hieman mielialaa alentava toteamus mutta näin olen omien kokemusteni mukaan todennut. Odotuksemme pitävät meidät hengissä, muuten meillä ei olisi mitään mielenkiintoa elää.
 
Elämisen ja jokaisen ihmisyksilön lahja, tämä mitä meille kaikille on annettu, olipa se sitten hyvää tai pahaa. Oman itsetuntomme vähyys johtuu siitä ettemme arvosta lahjaamme, emme arvosta tätä minkä olemme saaneet verrattuna muihin ympärillämme oleviin ihmisiin. Ajattelemme muista ”kuinka hyviä he jossain ovat” tai ”kuinka hyvännäköisiä he esimerkiksi ovat”, samalla väheksymme omaa itseämme, omaa lahjaamme. Lahjan arvohan pysyy samana, oma arvostuksemme riippuu näkökulmasta mihin lahjaa vertaamme. Että olen jollain tavalla huonompi kuin toiset tai vastaavaa, eihän oman lahjani arvo ole yhtään sen huonompi tai parempi kuin toistenkaan. Jokaisen hetken näkökulmasta riippuu miten arvotamme lahjamme tiettynä hetkenä. Jos joku toinen on saanut tuollaisen ulkonäön ja tuollaiset luonteenpiirteet, itse olen saanut nämä. Emme voi sanoa mikä on parempi tai mikä huonompi, vain näkökulma ja tilanne määrittelevät sen mihin omaa lahjaa vertaamme.
 
Lahja, voimmeko omaa minuuttamme ja itseämme, omaa elämäämme sanoa aina lahjaksi jonka olemme saaneet? Vai onko se haitta, epämiellyttävyys, surkeus, huonous? Puhun koko ajan lahjasta mutta voinko sanoa että ”voi kun en olisi syntynyt, olen niin huono ja surkea”. Mielenkiintoista, ympärillämme puhutaan elämän ja elämisen lahjasta mutta onko se oikeasti sitä? Vai olemmeko vain kehityksen ja elämän viimeisin lenkki, ei elämä arvota meitä hyvyytemme tai huonoutemme perusteella tai hyvien tai huonojen tekojemme perusteella, olemme vain syntyneet ja saaneet tämän mitä itse kullakin meillä nyt sattuu olemaan. Jos elämä onkin rasite, jos sanonkin että ”enpä olisi syntynyt, olen maailmalle pelkkä rasite ja haitta”. ”Minusta ei ole hyötyä kenellekään”? Mielenkiintoista…