18.4.2012
Kun ajattelen mennyttä elämääni ja menneisyyttäni, tuntuu kuin kaikki olisi jollain tavalla kohtalon ohjaamana tapahtunutta. Ajattelen menneisyydestäni ja teoistani välillä että ”noinhan sen täytyikin mennä”. Välillä tuntuu kuin kohtalo tai joku suurempi voima ohjaisi tekemisiäni ja tekojani. ”Näinhän sen täytyikin mennä, tuo oli ainut ja oikea tapa”. Menneisyyttäni ajatellessani nousee mieleeni etten olisi voinut tehdä mitenkään muutenkaan, etten olisi voinut valita toisin… Eletty polkuni on valintojeni ja sattuman tai kohtalon sekoitus. Voisinko olla jossain täysin muualla tekemässä jotain aivan muuta jos olisin vaikka viime vuonna valinnut jotain toisin? En oikein pysty kuvittelemaankaan että olisin tällä hetkellä jossain muualla, vai onko elämäni vain omien valintojeni ja sattuman summa. Laajeneeko ihmiskunta ja elämä ympärillämme vain hallitsemattomasti koska elämän kipinä on jossain joskus syntynyt ja kaikki elollinen vain levittää ja jatkaa sitä hallitsemattomasti. Eli kysymys kuuluu onko kohtaloa olemassa, tai kuinka itse kukin sitä nyt haluaa nimittääkään, vai elämmekö vain elämämme sattumusten ja omien valintojemme varassa ja elämä leviää hallitsemattomasti maailmassa elollisten olentojen, eli myös meidän, kautta?
 
Minusta tuntuu että minut on pakotettu elämään omana itsenäni, kaikenlainen vastaan ponnisteleminen vain hidastaa ja vaikeuttaa elämääni ja sen toteutumista. Kaikenlainen epävarmuus itsestäni on vain ympäristöni minulle syöttämiä mielipiteitä ja ohjeita, jotka ovat korvanneet osittain oman minuuteni. Uskon että ihminen on luotu elämään sellaisena ja niillä ominaisuuksilla ja ulkonäöllä kuin hän on syntynyt. Turha mitään on edes yrittää muuttaa ja epäröidä, se hidastaa vain potentiaalimme toteutumista. Tuossa muutama päivä sitten minuun iski järjetön epätoivon ja pahan olon tunne, makasin huoneeni lattialla ja ajattelin että ”en jaksa enää elää, mutten toivo kuolemaakaan”. En jaksanut enää taistella itseäni ja elämää vastaan. Minuuteni seuraa minua kaikkialle ja en pääse sitä millään pakoon vaikka olen sitä tiedostamattani jo 20 vuotta alitajunnassani tehnyt. Hetken minut valtasi hyvä ja lämmin tunne. ”En enää juokse karkuun itseäni enkä pakoile minuuttani, saan olla tällainen kuin aidosti olen”. Sen jälkeen lähdin kauppaan ja ystäväni kanssa kahville ja koko ajan minulla oli aivan mahdottoman hyvä olo, kuin olisin vain leijunut elämän keveydessä täysin omana itsenäni. Se oli hieno hetki. Minusta jopa tuntuu että minut on pakotettu uskomaan johonkin suurempaan voimaan, jolta olen saanut itseyteni lahjaksi, juuri tuon tapahtuman seurauksena. Minut pakotettiin tuossa hetkessä olemaan oma itseni, elämä tai jokin suurempi voima pakotti minut kohtaamaan itseni. Minulle on annettu tämä kaikki ja saan olla täysin oma itseni joka hetkessä ja joka tilanteessa. Mikä vapauttava ajatus, kiitos sille jolta olen saanut oman itseyteni, on se sitten elämän jatkumon minulle suoma mahdollisuus, jonkin suuremman voiman lahja tai jumalalta saamani siunaus. Kiitos sille kenelle se kuuluu… Voi kun vain pystyisin elämään siten, etten turmelisi omaa itseyttäni maailman pahuudella ja esimerkiksi päihteillä. Saisin omasta minuudestani kaiken irti ja vaalisin omaa lahjaani kaikella hyvällä mitä elämässä on. Pitäisin huolta itsestäni kaikin tavoin. Aika näyttää mitä oikeasti tapahtuu…