2.4.2012

Elämän ristiriitaisuudet johtuvat ihmisten sisäisestä erilaisuudesta. Toinen voi toiseen asiaan suhtautua täysin neutraalisti tai jopa vihamielisesti kun taas toiselle asia on erittäin tärkeä. Vielä kun ihmisten itsetunto on eri tasoilla, niin hyvällä itsetunnolla ja minuudella varustettu ihminen saattaa polkea täysin maahan vähemmällä itsetunnon tasolla varustetun ihmisen näkemykset ja suhtautumisen asiaan. Tilanteissa vallitsee ristiriitoja, on ihmisiä jotka ovat löytäneet minuutensa ja ihmisiä jotka ovat täysin toisten ihmisten aivopesun uhreja. Uskallan väittää että suurin osa ihmiskunnasta on näiden kahden ääripään väliltä. Mutta tiedostaminen on mielestäni lähtökohta muutokseen. Kun asian tiedostaa, niin pikku hiljaa voi antaa oman minuutensa äänen nousta ja voimistua ja seurata minuutensa valintoja. En voi painottaa tarpeeksi rohkeuden osuutta. Rohkeus on avainsana muutoksessa ja muutokseen, se pätee kaikkiin asioihin. Erilaisuus, maailma ja elämä on luotu jo lähtökohtaisesti monimuotoiseksi ja erilaiseksi. Monimuotoisuus on rikkaus, se pätee niin eläinkuntaan kuin ihmisiinkin. Ihmisten minuus, aito monimuotoisuus on kuitenkin hukassa.

 

Ympäristöstä ja muista ihmisistä tuleva paine kuitenkin pakottaa ihmiset tekemään ja toimimaan tietyllä tavalla. Monimuotoisuus ja erilaisuus tapetaan hyvin usein. Suomessa syntyneenä ja kasvaneena sanoisin suomalaisen yhteiskunnan ja kasvuympäristön olevan erittäin homogeenistä, samanlaista. Ei täällä tueta erilaisuutta, elämän rikkautta. Jos aito minuutemme tulee esiin ja haluamme tehdä tai sanoa jotain, joka kumpuaa sisältämme, mietimme aina ensin että ”mitäköhän muutkin tästä ajattelevat” ja että ”en voi tehdä näin koska ei kukaan muukaan ole näin tehnyt”. Se on mielestäni sairasta. Miksi ympäristö asettaa toimintamallipaineita? Miksi pitäisi tehdä näin tai noin jos oikeasti haluaisikin tehdä toisin. Se on paradoksi, kaikille olisi parempi tehdä oman minuutensa mukaan mutta suurin osa ei täysin uskalla. Myös luovuus tapetaan juuri tällä samalla kaavalla, potentiaaliset ajatukset poistetaan jo syntymävaiheessa luullen muilla olevan parempia ja oikeampia tapoja ja ajatuksia. Sairasta. Ihminen ei pääse olemaan aito itsensä missään tilanteessa, aina joku tai jokin häiritsee oman itsensä täysipainoista toteuttamista. Miksi en sitä tekisi, kuolenhan kuitenkin.

 

Ainoastaan silloin voin jättää jotain tekemättä jos jo lähtökohtaisesti tiedän sen vaikeuttavan/ estävän loppuelämääni olennaisesti. Ainahan oma minuus osittain toteutuu tekemisissämme muttei läheskään aina sen täydellä voimallaan, potentiaalillaan. Mielestäni se on ongelman suomalaisessa elinympäristössä, suomalaiset eivät uskalla elää niin kuin he pystyisivät ja heille olisi parasta. En pysty puhumaan kuin Suomesta, koska tänne olen syntynyt ja täällä kasvanut. Juuri siksi puhun tietynlaisen vapaan kasvatuksen ja tukemisen kasvatustavasta, tuetaan lasta ja hänen luontaisia kykyjään ja halujaan. Näin kasvaa mielestäni aito ja tasapainoinen ihminen. Elämän paradoksi, ihminen ei toteudu koskaan kokonaan johtuen muiden ihmisten paremmuuden luulosta, pelkästä luulosta. Mielestäni suurin synti ja haitta, minkä ihminen voi itselleen tehdä on se ettei usko itseensä, omiin kykyihinsä ja omiin mahdollisuuksiinsa. Ettei uskalla tutustua itseensä muiden mielipiteistä ja arvostelun pelosta, elinympäristöstämme johtuen. Siinä on suuri ristiriita.

 

Tähänkin ratkaisuna näen rohkeuden, rohkeus oman minuutemme toteuttamiseen. Elämän on tarkoitus olla monimuotoista, ihmiset itse tappavat ihmisyyden monimuotoisuuden. Otetaan esimerkkinä luonto, ympäristömme missä elämme. Olemme osa luonnon erilaisuutta mutta silti emme uskalla olla erilaisia. Eihän metsässäkään ole vain yhden näköisiä ja kokoisia puita vaan kaikkialla on erilaisuutta. Eihän eläinlaumassakaan kaikki eläimet ole samanlaisia vaan lauma rakentuu yksilöistä, joilla on kaikilla omat tunnistettavat piirteensä. Ja mitä niiden sisältä löytyy, sitä emme tiedä. Hädin tuskin tunnemme omaa sisältöämmekään. Mielestäni veikein puoli ihmisyydessä on se, että tajuamme olevamme verta ja lihaa, kehityksen viimeisin lenkki, tiedostamme kuolavaisuutemme, on kuin meille olisi annettu pala ikuista tietoisuutta ja kuolevainen ruumis. Elämän nurinkurisuutta. Tiedostan tietoisuuteni, jossa tiedostan tiedostavani jotain, palana materiaa. Tajuan tajuavani jotain palana lihaa. Se on juuri elämän suurin lahja, se tuottaa minulle erittäin suurta mielihyvää ja tyydytystä. Olen eläin, mutta tajuan olevani eläin.

 

Se on mielestäni suurin ero verrattuna ihmistä eläinkuntaan. Eläin ei tiedosta olevansa eläin, ihminen tiedostaa. Vai tiedostaako? En ole käynyt lemmikkikoirani pään sisällä, en voi sanoa varmaksi… Loputon ympyrä totuuden etsimisessä vain jatkuu. Unohdan taas täysin päätelmissäni jumalallisuuden, suuremman voiman. Uskonto, tietoisuutemme on lähtöisin suuremmasta voimasta, se on lahja joltain suuremmalta? Kyllä allekirjoitan tietoisuuden suurena lahjana, kysymys on vain sen lähtöpaikasta? Onko se lahja ainutlaatuiselta elämän ihmeeltä, joka on maapallon päälle kehittynyt vai suuremmalta voimalta, joka ohjaa kaikkea ja kaikkia. Tietoisuus tekee ihmisen, tietoisuus on jonkun/ jonkin seurausta, mikä sen aiheuttaja? Mikä sen tarkoitus? Mikä sen päämäärä? Totuuksia, totuuksia…