9.4.2012

Olen miettinyt paljon omaa minuuttani ja sen haluja minne se minua johdattaa. Tunnen tyytymättömyyttä tähän tilanteeseeni, missä nyt olen. Miksi tunnen sitä? Jos olisin saanut erilaisen sisällön, tämä tilanteenihan saattaisi olla paras mahdollinen ”hänelle”, minuuteni eri muodolle, onnellisuuden huippu. Mutta ei minulle, itse haluan jotain enemmän. Tunnen päivittäin tyytymättömyyden tunnetta, se johtuu tavoitteistani ja unelmistani, olen ne niin korkealle ja vaikeasti saavutettaviksi asettanut. Ajatella vaikka olisin kaikista epämiellyttävimmässä tilanteessa, mitä pystyn kuvittelemaan, mutta itseäni muuttamalla tilanteen vaatimaksi, saavuttaisinkin siinä tilanteessa onnellisuuteni huipun. Ajatuksia, mielen leikkiä… Mieleeni tuli tänään aamulla juuri tuo ajatus, ajatella jos voisin muuttaa sisältöäni aina tilanteen mukaan, sopeuttaa sen joka tilanteeseen. Saisin joka hetkestä kaiken irti. Mutta olisiko silloin sisälläni mitään pysyvyyttä, omaa minuuttani? Pyrkiä muuttamaan itseään aina tilanteen vaatimaan suuntaan siten, että saavuttaisin korkeimman mahdollisen onnellisuuden aina joka hetki, mielenkiintoinen ajatus.

 

Onnellisuus, mitä se oikeastaan on? Kaikkialla ympärillämme puhutaan onnellisuudesta, onnellisuus on elämämme päämäärä jne. Mutta mitä se on, jos sitä me kerran tavoittelemme niin miltä se sitten tuntuu? Miksi kukaan ei ole kertonut sitä meille? Kaikki käsitteet elämässämme, rakkaus, suru, onnellisuus, tyydytys… kaikki ne tunteet me määrittelemme itse sisällämme, kuten ajankin. Meillä kaikilla on oma rakkauden tunteemme ja onnellisuuden tunteemme. Perustelen sen sillä etten voi tuntea toisen ihmisen onnellisuutta tai rakkautta. Voin kyllä aistia sen, jos minulle rakas ihminen oikein huokuu rakkautta, huomaan sen kyllä lämpimänä tunteena mutta itse tunne on hänen sisällään. Se on hänen rakkauden tunteensa, ei minun. En voi tietää toisen ihmisen rakkauden tai onnellisuuden tunnetta. Kuinka sitten tiedän omani? Me kaikki määrittelemme itse omat tunteemme ja yhdistämme ne meille opetettuihin käsitteisiin. Huomasin aamulla olevani onnellinen, noin vaan, yhtäkkiä, se oli mukavan lämmin tunne. Toivon sitä kaikille.

 

Olen koko elämäni yrittänyt olla kuin muut, sulautua massaan ja hävennyt omaa erilaisuuttani. Minulla on ollut heikko minuuteni. Miksi? Tunnen itseni erilaiseksi kuin suurin osa ihmisistä täällä. Kun vain ihminen antaisi ihmisen olla oma itsensä, kaikkine ominaisuuksineen ja ajatuksineen. Uskon että elämä opettaa, miten meidän pitää toimia ja käyttäytyä, kyllä elämä karsii turhuudet pois minuudestamme ja osoittaa mitkä ominaisuudet ovat tärkeitä. Kyllä elämä näyttää meille mitä me oikeasti tarvitsemme ihmisenä ja kuinka meidän täytyy toimia selvitäksemme. Elämä opettaa. Elämä opettaa aitouden ja tarpeellisuuden meille tuntemuksiemme kautta, ihmisen oikeellisuus ja vääryys elämän näkökulmasta ilmenee meissä tuntemuksinamme ja miltä ne tuntuvat sisällämme. Ovatko ne miellyttäviä vai epämiellyttäviä, siinä se salaisuus jota seurata ja joka synnyttää muutoksen tarpeen. Uskon että meidän sisällämme syntyvät epämiellyttävyyden tuntemuksemme ajavat meitä muutokseen kun ne toistuvat tarpeeksi monta kertaa, muutokseen kohti elämän määräämää suuntaa. Jos liian suuri erovaisuus vallitsee yksilön ja kantapopulaation välillä, pyrkiikö yksilö sulautumaan massaan? En tiedä, arvailen vain… Riippuu taas kerran rohkeudesta ja ajattelemisen taidosta.

 

Ajattelemisen taito, se on mielestäni yksi tärkeimmistä taidoista. Ihmisyksilöiden välillä vallitsee suuria eroja ajattelemisessa. Ajatteleminen, järki. Ilman sitä ei tapahtuisi edistystä eikä jokapäiväinen elämämme toimisi. Sitä tarvitaan kaikkialla ja kaikissa tilanteissa. Se on kuin kysymys uskosta ja uskonnosta, jos kysyn toiselta ihmiseltä uskonnosta ja mihin hän uskoo, hän saattaa sanoa mitä tahansa, uskon, en usko tai jotain siltä väliltä. Sitten kun kysyn kuinka hän perustelee vastauksensa, siinä punnitaan onko hän asiaa ajatellut. Arvostan kaikkia uskonnon näkemyksiä, uskoivatpa ihmiset tai eivät, kunhan he vain omalla ajattelullaan ja pohdiskelullaan ovat päätyneet siihen lopputulokseen missä ovat.

 

Uskonto on hyvä esimerkki ihmisten kulttuurin ja kasvatuksen vaikutuksesta. Kun lapsi syntyy ja hän kasvaa, uskonnollinen ympäristö tekee hänestä kasvatetun uskovaisen. Syntyvä lapsi on kuin tyhjä paperi, sen voi täyttää joko hyvyydellä tai pahuudella tai kaikella siltä väliltä. Lapsi on osittain ympäristönsä uhri, joko hyvässä tai pahassa. Hänet on kasvatettu uskovaiseksi, mutta onko se hänen oikea, aito kantansa asiaan? Kyseenalaistaako hän ympäristönsä ja hänelle opetetun, vai tyytyy hänelle opetettuun turvallisena ratkaisuna. Tämäkin ilmiö on kaikkialla ympäristössämme, osaako ja uskaltaako ihmisyksilöt kyseenalaistaa ympärillään olevan elämän? Kyseenalaistaminen on ensi askel muutokseen ja aitoon sisäiseen totuuteen mikä on kaikilla sisällämme.

Kyseenalaista kaikki ympärilläsi. Niin olen tehnyt itsekin jo monta vuotta ja luulen tulevani tekemään niin aina. Kyseenalaistaminen on lähtölaukaus omille mielipiteillemme ja perustelluille näkemyksillemme. Se on mielestäni ainoa keino löytää omaa minuutemme ja aito elämä ympärillemme. Kyseenalaista, ajattele, se on elämän meille lahjoittama kyky että selviytyisimme ja pystyisimme kehittämään elämää ympärillämme. Jos kukaan ei kyseenalaista eikä ajattele, ihmisen ja kaiken ihmisyyteen liittyvän kehitys pysähtyy. Kyseenalaista, kritisoi, etsi, ajattele. En voi mielestäni tarpeeksi painottaa asian tärkeyttä.

 

Päivittäin kun lukee lehtiä ja kuuntelee uutisia, saa lukea itsemurhapommeista jotka tappoivat ihmisiä lähi- idässä. Kauheaa, mielestäni suurin synti minkä ihminen voi tehdä on se, että riistää toiselta ihmiseltä hänen mahdollisuutensa potentiaalinsa toteuttamiseen. Tappaa toisen ihmisen, ihminen ei voi tehdä kauheampaa tekoa. Tämä koskee myös ihmisen suhdetta luomakuntaan, luontoon, ympäristöömme, maapalloon. Riistämme maapallolta koko ajan sen potentiaalia ja sen toteutumisen mahdollisuutta. Mutta tässä itsemurhapommittajassa näen itselleni tärkeän mielikuvan. Pyrin ajattelemaan itseni itsemurhapommittajan tilanteeseen, lähdössä viimeiselle matkalleni kohti kuolemaa. ”Itselleni ja monille muille”. ”Aion riistää oman henkeni ja samalla mahdollisimman monen muun.” Suurin synti minkä ihmisenä voin tehdä, kun ajattelen itseni siihen tilanteeseen niin mieleeni nousee kaikki ne asiat mitä haluaisin vielä tehdä ja mitä kokea, mitä toteuttaa ja mitä tuntea. Mieleeni nousee aito minuuteni. ”En halua kuolla, en halua tehdä sitä, EN TEE SITÄ” Näitä asioita nousee mieleeni kun ajattelen asiaa. HUOMIO, EN OLE TEKEMÄSSÄ MITÄÄN PAHAA IHMISELÄMÄLLE! Tällä tavalla, äärimmäisten ääripäiden kautta huomaan itsessäni mitä oikeasti haluan tehdä elämässäni, minkälainen aito minuuteni on ja huomaanko itsessäni uusia piirteitä mitä voimistaa ja seurata. Äärimmäisyyksien kautta opimme itsestämme. Ilmiö on sama esimerkiksi kolaritilanteissa, kun ihminen käy lähellä kuolemaa, siinä hetkessä hän yleensä tunnistaa mikä hänen elämässään on tärkeää. Pyrin tällä mielikuvalla vain helpottamaan ihmisten itseensätutustumistyötä, etteivät kolaritilastot tästä enää muuttuisi huonommaksi… Ilmiö liittyy kaikkeen äärimmäisyyteen ihmiselämässä. Sotiin, tapaturmiin, luonnonmullistuksiin, ihmeisiin jne. Oikeastaan välillä jopa toivon joutavani kokemaan jotain äärimmäistä, jotta löytäisin aidon minuuteni ja elämääni jotain pysyvää jota seurata ja toteuttaa. Mielenkiintoista…

 

Välillä tunnen sisälläni suurta tyytymättömyyttä myös ympäristööni ja elämääni ympärillä. Vaikka ihmiselämän kehitys on luonut tilanteen, missä ruokaa on aina saatavilla, lämmin paikka jossa nukkua, yhteisöllisyyttä ympärilläni, koulu jossa kouluttautua ja työpaikka jossa hankkia elantoni, niin tunnen sisälläni jonkinlaista turhautuneisuutta. Vaikka ihmisyksilön pitäisi olla onnensa huipulla niin en tunne sisälläni niin. Mieleeni nousee asia, joka on ihmiselämän suurimpia nurinkurisuuksia, ristiriitoja. Ihminen ei arvosta asiaa ennen menestyksen tuottamaa tuskaa. Tuska, kipu on välttämätön toimija tällaisessa arvomuutoksessa. Tämä ilmiö on sisällä jokaisessa ihmiselämässä, kärjistetysti sanottuna et arvosta asiaa ennen kuin olet sen menettänyt. Ja tämä koskee myös ihmisiimme ja elämäämme ympärillämme. Ihminen ei pysty arvostamaan asiaa, jollei ole itse nähnyt sen eteen vaivaa ja tuskaa. Ihmisen pitää luoda elämälleen tärkeät asiat, jokaisen omansa. Olemmeko syntyneet liian valmiiseen ympäristöön, onko ympäristössämme kaikki liian helposti saatavilla? Mielenkiintoinen ajatus, huomaan siinä jotain totuusperääkin.

 

Onko ihmiselämän perustarpeena tehdä ja toteuttaa omat itselleen tärkeät asiat, luoda oma arvomaailmansa. Kärjistettynä esimerkkinä vaikkapa se, ettei ihminen arvosta ruokaa ennen kuin on nähnyt nälkää, ennen kuin on itse pyydystänyt ruokansa ja valmistanut sen, nähnyt sen eteen vaivaa ja tuhlannut resurssejaan. Nurinkurista, jos ihmisten peruspyrkimys on ollut luoda hyvinvointiyhteiskunta, mutta yhteiskuntaan syntyvät ihmiset eivät kuitenkaan saa siitä tyydytystä koska eivät ole itse nähneet vaivaa sen perustamiseen ja toteuttamiseen. Erittäin nurinkurista. Hah, oma päätelmäni joka aiheuttaa sisälläni hilpeyttä, se kuulostaa niin ristiriitaiselta. Ihmisen täytyy nähdä vaivaa ja luoda elämäänsä arvomaailma jopa perusasioissa, kuten ruoka. No, olemmehan kehityksen viimeisin lenkki ja ei ruoka esi-isillemme sinne luolaan suoraan juossut, sen eteen täytyi nähdä suuri vaiva. Joten jos meissä vaikuttaa samat geenit, sama selviytymistarve, niin jos emme näe ruoan eteen vaivaa niin emme koe sitä tärkeäksi. Siinä täytyy olla jotain totuusperää. Ilman vaivaa ei ole arvoa. Ilman tuskaa ei ole arvostusta. Ihmisen näkökulmasta katsottuna elämän julmia perustotuuksia, sehän tarkoittaa sitä että minun täytyy tottua epämiellyttävyyden tunteeseen jos haluan jotain aidosti arvostaa. Kyseessä on runsauden ja niukkuuden ilmiö, jos meillä on jotain runsaasti, emme näe tarpeelliseksi nähdä suurta vaivaa sen eteen. Mutta jos jotain on niukasti, meidän täytyy ponnistella ja uhrata resurssejamme saavuttaaksemme sen. Ja ilmiö kulkee käsi kädessä arvostuksen kanssa. Arvostuksemme määräytyvät runsauden ja niukkuuden, helppouden ja vaikeuden, onnellisuuden ja tuskan avulla.

 

Ihmisellä on aidossa minuudessaan jotain sellaista, mitä maailma tarvitsee. Jotain joka sysää maailman muutokseen, totuus jota ihmiset kaikkina aikoina ovat etsineet löytämättä. Aidossa minuudessaan ihmiselle on annettu totuus, tieto, taidot, työkalut jota maailma on tähän päivään asti odottanut. Ihmiselle on annettu totuus, jota kaikki muut ihmiset tarvitsevat, jota maailma tarvitsee. Ihmisen sisällä on hänelle annettu tehtävä, jota maailma tarvitsee jotta se voi jatkaa kehitystään, jatkumoaan. Ja tämä ihminen olet SINÄ. Tämä ihminen on MINÄ. Ja tämä ihminen on KAIKKI ihmiset meidän ympärillämme. Ongelma tulee esiin siinä, ettemme tunne itseämme, aitouttamme. Ongelma tulee siinä kun emme uskalla tutustua itseemme, minuuteemme, johtuen muista ihmisistä. Johtuen muiden ihmisten mielipiteistä ja heidän teoistaan. Johtuen ympärillämme vallitsevasta paineesta olla jotain muuta kuin olemme. Emme saa olla omia itseämme emmekä toteuttaa omaa minuuttamme. Se yleinen kielto, paine, on ihmiskunnan suurimpia ongelmia. Meiltä puuttuu vapaus tutustua itseemme ja antaa oma elintärkeä potentiaalimme elämän käyttöön ja sen hyväksi. Rohkeus, se määrittelee ihmisen. Rohkeus on välikappale, jota ilman potentiaalimme jää toteutumatta. Rohkeus olla oma itsemme. Ja rohkeuskin on meistä kiinni, ohjaimet ovat käsissämme, meille on annettu voima. Loppu on meistä kiinni…

 

Ihminen on itsekäs elävä olento. Itsekkyydellä on nykyaikana vääryyden, jollain tavalla huonouden leima, vaikka se on pohjavireemme, tekemisemme alkupiste. Kärjistetysti, emme tee mitään ellemme saa itsellemme teoista jotain. Oma napa, paras napa. Se on välttämättömyys ihmislajimme henkiinjäämiselle, se on kirjoittamaton elämän laki kaikkialla ympärillämme. Katsokaamme luontoa, se on vallitseva laki kaikkialla luonnossa. Itsekkyyttä sen kaikissa muodoissaan. Itsekkyyttä meidän kaikissa teoissamme, ympäristössämme, elämässämme. Itsekkyyden kaikkia muotoja. Ilman itsekkyyttä ei ole elämää…? Elämä on jokahetkistä selviytymistä parhaaksi näkemällämme tavalla. Jopa kaikissa jaloimmissa teoissamme olemme itsekkäitä. Jopa kun uhraamme oman elämämme toisen ihmisen elämän puolesta, olemme itsekkäitä. Vaikka en voi kuvitella mitään jalompaa tekoa kuin oman mahdollisuuden uhraaminen toisen mahdollisuuden puolesta, sekin on itsekäs teko. Mahdollisuus, elämä on mahdollisuus. Kysymys on vain mahdollisuuden käyttämisestä. Käytämmekö oman mahdollisuutemme? Joten, jos itsekkyys on elämämme perusvire, jalostetaan vain itsekkyyden muotoja elämän jatkumon varmistamiseksi, kehityksen jatkumisen puolesta.

 

Mitä meillä ihmisillä on elämässä hävittävää? Mitä me haluamme suojella niin paljon että pelkäämme tehdä ja toteuttaa unelmiamme? Haluamme suojella elämäämme, emme halua antautua alttiiksi elämän vaaroille ja sille tiedolle että voimme kuolla milloin tahansa. Suojelemme elämäämme maailman vaaroilta mutta tietoisuudessamme silti unelmoimme maailmasta ja kaikista sen mahdollisuuksista. Sisällämme on palo tehdä ja toteuttaa, tunne siitä, mutta järkemme ja selviytymisviettimme uskottelee pitämään kiinni turvallisuudesta. Ristiriitaista. Riski on otettava jos jotain uutta haluaa saavuttaa elämässään. Mitä meillä on menetettävää? Meillä on menetettävää ainoastaan oman potentiaalimme täyttymisen mahdollisuus elämässämme. Valintatilanteessa otamme huomioon mikä meille oikeasti on tärkeää, mitä voimme saavuttaa ja mitä menettää toteuttaessamme jotain. Mikä meille on oikeasti tärkeää, se ajaa valintojamme elämässämme. Uskallammeko ottaa riskin? Olemmeko valmis menettämään kaiken?

 

Meitä ajaa palo oman potentiaalimme toteutumisesta, täyttymyksestä, tyydytyksestä. Mutta riski on otettava, elämään turhautuminen johtuu tarttumattomista tilaisuuksista, liiallisesta riskin karttamisesta, rohkeuden puutteesta… Voimme syyttää vain itseämme jos turhaudumme elämäämme, omaa itseämme ja syntypaikkaamme emme voi valita mutta kaikessa muussa voimme vaikuttaa elämäämme, vastuu on meidän. Olemme kaikki muuttujia maailmankaikkeuden äärettömyydessä. Meille on annettu voima, meillä mahdollisuus valita ja toimia. Kaikessa tekemisessämme on riskinsä, joko pienempi tai suurempi, mitä suurempi riski niin sitä suurempi on mahdollisuus oman potentiaalimme menettämisestä, vaikkapa vammautumisesta tai kuolemasta. Mitä suurempi riski, sitä suurempi mahdollisuus menettää potentiaalimme ja sen täyttymys. Mutta myös sitä suurempi mahdollisuus toteuttaa itseämme ja sitä suurempi mahdollisuus saavuttaa onnellisuus ja täyttymys. Riski, ja seurauksena riskin ottamisesta joko täydellinen voitto tai häviö, suurimmassa osassa tapauksista jotain siltä väliltä.

 

Elämässä ja elämisessämme on ikään kuin erilaisia tasoja pinnallisesta syvimpään. Elämässä ympärillämme on erilaisia tasoja, tunnetasoja. Tunnetasot vaihtelevat pinnallisesta jokapäiväisestä kahden ihmisen tai ihmisjoukon kohtaamisessa tapahtuvasta rutiinitapaamisesta harvinaisiin ja syviin, kuten elämän perusasioista tapahtuvaan kommunikointiin tai uuden, maailmaa muuttavan asian tiedostamiseen. Pinnallinen rutiinitapahtuma kuten perheen kanssa tapahtuva jokapäiväinen kommunikointi esimerkiksi ”kuinka meni töissä tai koulussa”, aamuisin sanomalla ”huomenta” tai yleisien elämän asioiden purkaminen ja niistä kommunikointi, ”onpa ulkona kaunis päivä”. Tätä tapahtuu jokapäiväisessä elämässämme kaikkialla. Se on pinnallisin ja yleisin tunnetaso maailmassa.

 

Toinen ääripää on harvinainen, syvintä tunnetta ilmentävä, esimerkiksi aidon minuutemme paljastava kommunikointi toisen ihmisen kanssa. Aidon rakkauden tunnustaminen tai oman itsensä aito paljastaminen, henkinen alastomuus, se on toinen tunnetason ääripää, syvin ja arvokkain. Harvoin tapahtuva ja ihmiselämää yleensä muuttava, tavoiteltava tunnetaso. Ne ovat harvinaisia ja erittäin arvokkaita hetkiä, ne muuttavat ihmisyksilön tai jopa koko ihmiskunnan elämää kokonaisuudessaan, kuten vaikkapa uuden tiedettä uusivan ja ihmislajin kehitystä edistävän asian löytäminen ja tiedostaminen. Tunnetasot voidaan laittaa järjestykseen niiden elämää muuttavan voimansa, tavoiteltavuutensa sekä tapahtumisharvinaisuutensa mukaan. Niiden yleisyyden ja harvinaisuuden. Niiden tuntumisen mukaan, pinnallisin tunnetaso on jokapäiväistä melko neutraalia tunnetta kun taas syvin tunnetaso tuntuu likipitäen uskomattomalta, elämäämme muuttavalta tunnekuohulta. Tunnetasoja on kaikkialla ympärillämme ja kaikissa kohtaamisissa muiden ihmisten kanssa, kohtaaminen tuntuu aina joltain, yksilöstä riippumatta se tuntee aina jotain.