7.4.2012

Elämän rakentaminen vaatii taitoa. Elämässä kaikki on niin helppo tuhota hetkessä mutta rakentaminen vaatii paljon aikaa, vaivaa ja resursseja. Pysyväisten asioiden rakentaminen elämässä on kuin lasiesineen valmistaminen, valmistaminen vaatii raaka-aineet, jotka täytyy ensin hankkia. Itse lasiesineen valmistaminen vaatii lasinpuhaltajalta paljon aikaa ja taitoa. Kun lasiesine on valmis, niin joku saattaa ottaa sen käsiinsä ja päästää siitä irti, noin vain ilman mitään tunnontuskia. Lasiesine osuu maahan hajoten tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi ja sitä ei pysty enää millään kokoamaan alkuperäiseen muotoonsa, vaikka kuinka yrittäisi. Tämä on mielestäni hyvä elämän metafora. Elämä on kuin lasiesine, sen valmistaminen vaatii paljon aikaa ja vaivaa mutta sen tuhoaminen vain pienen hetken. Nurinkurisuutta jälleen kerran, elämän paradoksi. Mutta se pitää paikkansa kaikkialla tekemisissämme ja ympärillämme, unelmissamme ja niiden tavoittelussa. Niiden valmistaminen ja niitä kohti kulkeminen vaativat jo itsessään paljon, paljon meiltä itseltämme ja rohkeudeltamme, mutta niiden tuhoutuminen vain hetken. Ilmiö on läsnä kaikkialla ympäristössämme ja kaikkialla elämässä, niin luonnossakin. Kuin ihmiselämä, ihminen syntyy ja kasvaa, näkee suurta vaivaa itsensä kouluttamisessa ja toteuttaessaan ihmiselle olennaista käytöstä, tavoittelee unelmiaan ja tekee uhrauksia niiden eteen.

Mutta vain hetki, vain pienen pieni hetki elämän jatkumossa tarvitaan että kaikki lyödään säpäleiksi ja ihminen kuolee. Onko ihminen ollut tarpeeton, jos lopulta ei jää mitään jäljelle? Ei, mielestäni ihmiselämän tarkoitus on matka ja kaikki matkan aikana tapahtunut. Siksi matka onkin tärkeämpi kuin päämäärä. Joten lopetetaan jonkun tai jonkin odottaminen ja aletaan nauttia matkastamme, toteuttamaan itseämme. Elämä ympärillämme on täynnä matkamme rakennuspalikoita, vain meistä on kiinni kuinka ne käytämme hyväksemme omalla matkallamme.

Tyytyväisyys, tyytyminen. Mihin ihminen tyytyy elämässään, se määrää lopulta onnellisuutemme tason ja kaiken mitä pyrimme tavoittelemaan. Kunnianhimomme, se määrää tekemisemme elämässämme. Mihin me tyydymme elämässämme, mitä me haluamme tavoitella. Yleensähän sanotaan että nuorena ihminen on täynnä unelmia, toiveita ja haluja. Entäs keski-ikäisenä, mitä ihmiselle on tapahtunut. Onko hän vain konkretisoinut tavoitteitaan vai jopa luopunut osasta niistä kokonaan? Onko se välttämättömyys ihmiselle hänen jossain elämänvaiheessaan, tarkistaa omat unelmansa ja minne on oikeasti menossa, kohdattava se totuus että ei hän voi eikä pysty saavuttamaan kaikkia unelmiaan, aika ja resurssit eivät yksinkertaisesti riitä. Konkretisoimaan elämänsä. Kaikki on kiinni siitä, mitä ihminen ajattelee itsestään ja tavoitteistaan ja mihin hän oikeasti tulee tyytymään… Voinhan unelmoida koko maailman puhki tavoitteistani ja unelmistani, mutta tyytyä asumaan synnyinkaupungissani koko elämäni, hankkimaan tavallisen perheen ja tehdä tavallista työtä, viettää rattoisia eläkepäiviä ja kuolla lopulta pois jotta elämän jatkumo pääsee toteutumaan.

Kysymys on siitä mihin oikeasti tyydyn, mihin kohtaan jään, mitä olen oikeasti valmis tekemään elämäni eteen. Se on kaikkialla ympärillämme, kunnianhimomme ja rohkeuden tasomme tulevat määräämään unelmiemme saavuttamisen lopullisen tason, mitä olemme oikeasti valmiita tekemään ja mihin lopulta tulemme tyytymään. Mihin tyydymme asioissa, jotka ovat ympärillämme elämässämme. Lopulta kysymys on vain siitä. Kunnianhimo ja lopullisen tyytymisen taso kulkevat mielestäni käsi kädessä. Mihin tyydyn jokapäiväisessä elämässäni, kohtaamisissa muiden ihmisten kanssa, tekemissäni ja ajattelussani. Kysymys kuuluu mihin tyydyn kaikessa ympärilläni ja sisälläni, kuinka paljon uskallan ja haluan uhrata resurssejani saavuttaakseni tavoitteitani? Se on kaikkien itselleen selvitettävä, tästä johtuu mielestäni turhautuminen elämään. Ihmiset turhautuvat elämään ja tekoihinsa, koska eivät ole tyytyväisiä tekoihinsa ja ovat tyytyneet liian vähään, uhranneet liian vähän resurssejaan tavoitellessaan unelmiaan. Tietenkin välillä elämä pakottaa meidät otteeseensa. Emme pysty vaikuttamaan kaikkeen ympärillämme ja joudumme tyytymään siihen mitä elämä meille tarjoaa. Kuten syntymäpaikkaamme ja perheeseemme, kasvuympäristöömme, omaan ulkonäköömme ja sisältöömme, minuuteemme. Tehtävämme onkin tutustua minuuteemme ja sen pohjalta tehdä päätöksemme mitä lähdemme tavoittelemaan ja kuinka paljon uskallamme uhrata resurssejamme niiden eteen?