8.4.2012

Mitä odotamme ympärillämme olevilta ihmisiltä? Kun elämme elämäämme ja teemme asioita, jotka ovat meidän mielestämme oikein ja toteutamme itseämme, odotamme vastavuoroisesti alitajunnassamme muiden ihmisten toimivan samalla tavalla meitä kohti. Joko tiedostaen tai tiedostamatta, jos teemme hyvän teon toista ihmistä kohtaan, odotamme hänen ainakin jotenkin osoittavan hyvyyttään myös meille, esimerkiksi samanlaisen tilanteen sattuessa kohdallemme missä itse tarvitsemme apua. Meille on sisäänrakennettu tai kasvatuksessa painotettu tietynlaista reiluuden järjestelmää, jossa odotamme vastavuoroista toimintaa samanvertaisten ihmisten välillä. Mutta mielestäni eihän se valitettavasti tässä selviytymistä painottavassa maailmassamme näin mene. Teenpä mitä vain, sanonpa miten kauniita sanoja tahansa, hän, toinen ihminen jonka eteen uhraan voimavarojani ja sympatiaani, voi yhtäkkiä vaikka lyödä minua ilman mitään tunnontuskia. Ihmisten erilaisuus, erilaiset sisällöt ja moraali meidän sisällämme, se on kaiken toimintamme alku. Joten yritän olla odottamatta muilta mitään. Se saattaa kuulostaa kylmältä ja raskaalta, mutta mihin muuten voisin luottaa jollen itseeni. En voi syyttää ja kiittää kuin itseäni suurimmassa osassa elämäni tämänhetkisistä asioista, jotka vaikuttavat elämässäni. Minä, oma minuuteni ja pyrkimys sen konkretisoitumiseen ja muuttamiseen, siinä ovat ainoat aidot työkalut elämässäni.

Sanoisin että itsetuntoni on ollut erittäin huono lapsuuteni elinvuosina. En ole uskonut itseeni vähimmässäkään määrin. Olen ollut heikko ja erittäin riippuvainen toisten huomiosta ja heidän mielipiteistään. Olen ilman minuuttani ja muiden ihmisten miellyttämistarpeeni oli pahimmillaan niin vahva etten tuntenut itseäni ollenkaan. Pyrin olemaan kuin muut, yritin omaksua muiden toimintamalleja ja ajatuksia, pyrkiä olemaan kuin hienoin ja menestynein tuntemani ihminen lähipiirissäni, miellyttämään häntä ja hakemaan hyväksyntää. Hakemaan hyväksyntää, se on ihmisen kaikista perustavimpia tarpeita. Että ihminen hyväksyttäisiin sellaisena kuin hän on, heikkona ja pienenä mutta silti sisältäen niin valtavasti tietoisuutta ja mahdollisuuksia. Ettei enää ikinä tarvitsisi miettiä, ”mitäköhän nuokin minusta ajattelevat” ja ”voinkohan tehdä näin kuten itse haluan”. Ei enää ikinä ympäristön asettamia rajoja ja näkymättömiä kaltereita. Mikä ihana ajatus, vapaana kuin taivaan linnut toteuttaen itseäni täysipainoisesti. ”Kun piirrät kaksi palloa, toisen sisälle asetat asiat mitä olet nyt ja mitä teet nyt ja toisen sisälle asiat mitä haluaisit olla ja mitä tehdä, niin mitä lähempänä nämä pallot ovat toisiaan, sitä parempi itsetunto sinulla on ja sitä lähempänä olet onnellisuuden polkuasi.” Mielenkiintoinen ja mukava ajatus. Siinä on mielestäni myös totuusperää.

Jos ajatuksemme ovat tekojemme alku, niin olemmeko täysin sattumanvaraisten ajatusten armoilla. Onko elämämme pelkkä sattumanvaraisuuksien summa, jollemme pysty itse synnyttämään ajatuksiamme ja sitä kautta tekojamme? On, mielestäni. Ainakin tähänastisen elämäni perusteella en pysty pakottamaan tietoisuuteeni ajatuksia, pysty rakentamaan niitä tyhjästä. Mistä ne sitten tulevat? Joka aamu kun herään niin pyrin tietoisesti kehittämään ajatuksia, jotka voisivat jalostua teoiksi asti ja näin muuttaa elämäni. Pyrin tietoisesti kehittämään ajatuksia joka päivä, jotka voisivat muuttaa elämäni suunnan. Tietoisesti synnyttämään suuria ajatuksia tietoisuuteeni, onko se mahdollista. Olemme sattumanvaraisuuden verkossa, se on kaikkialla ympärillämme. Voimmeko vaikuttaa ajatuksiimme, aidoimpaan minuuteemme siten että pystyisimme hallitsemaan sitä edes hieman, synnyttämään tietoisesti ajatuksia. Vai kellummeko koko elämämme sattumanvaraisuuden verkossa, odottaen tietämättä asioiden tapahtuvan niille määrätyssä järjestyksessä, ajatusten syntyvän omalla ajallaan. Olisihan mahtavaa pystyä synnyttämään tietoisesti ajatuksia. Tietoisesti vaikuttamaan oman elämämme syihin, ajatuksiin, joista seurauksena on kaikki sisältö ja tapahtumat elämässämme.