4.4.2012

Kävelen juna-asemalla, ihmiset kävelevät ohi, kaikki vaikuttavat niin välinpitämättömiltä. Kävelevät vain, katse maassa tai eteenpäin suunnattuna, kiireisen näköisinä, suu mutrussa tai pelkkänä jännittyneenä viivana. Naurua ei kuulu mistään, missään ei näy hymyileviä kasvoja, jotka tekisivät mieleni iloisemmaksi jo pelkästään niiden näkemisestä… Saamme kuulla päivittäin uutisia maailmalta, joissa puhutaan vain rahasta ja taloudesta ja säästökuureista ynnä muista rahan ympärillä pyörivistä seikoista… Missä on ihmisyys? Kun kävelen ihmisjoukon seassa, katsoessani muita ihmisiä, tunnen välinpitämättömyyden tunnetta kaikkialla ympärilläni. Ihmiset ajattelevat vain itseään, ympärilläni suorastaan leijuu välinpitämättömyyden ilmapiiri. Missä on ihmisarvo, ihmisyys, se kaikkein tärkein tunne mikä meille on annettu? Mitä meille jää jos unohdamme ihmisarvon? Ei mitään, ei yhtään mitään. Pelkkää materiaa kaikkialla ympärillämme. Rakennuksia, laitteita, koneita, maata, materiaa…

 

Jos ihmisyys otetaan pois, meille jää ympärillemme pelkkää kylmää materiaa, ilman kykyä tuntea mitään ja ilman elämän kipinää. Jos unohdamme elämisen arvon ja ihmisyyden, muutumme itsekin vain pelkäksi materiaksi, joka liikkuu. Muutumme pahemmaksi kuin materia, materia ei tee pahaa kellekään mutta me ihmiset ilman elämän arvon puuttumista teemme pelkkää pahaa, olemme pahaa materiaa. Elämämme laatu riippuu ihmisyydestä ympärillämme, jos sitä ei ole niin voimme huonosti, oireilemme. Ilman elämän kipinää ei ole elämää ja elämässämme kaikkein tärkeintä on ihmisyyden arvo, juuri tuo kipinä, jonka olemme saaneet. Tunteemme ja emotionaalisuutemme, ilman niitä olemme pelkkää kylmää materiaa. Itsellensä osittain tuntematon ihminen on kuin häkissä. Häkissä kuin eläimet eläintarhassa, muiden elävien olentojen tarkkailevan silmän alla. Muut ihmiset aiheuttavat häkin epävarman ihmisen ympärille. Pieni ihminen ei pysty toimimaan kuten haluaisi eikä käyttämään hänelle annettua potentiaalia, koska pelko epäonnistumisesta, epävarmuus omasta itsestään, takaraivossa oleva ajatus ”mitä muutkin minusta ja tästä ajattelevat”, näkymättömät kalterit ympärillään, juuri ne estävät toiminnan.

 

Epävarmana itsestään oleva ihminen ei koskaan pysty saavuttamaan täyttä tyydytystä elämästä koska ei saa kaikkea potentiaaliaan käyttöönsä. Mutta miksi? Ihmiset ovat kuin puita, kaukaa ne ulospäin näyttävät samalta mutta lähempää katsoen kaikki ovat erilaisia. Kaikilla oksilla on oma erityinen tapansa sijoittua puussa ja kaikilla puilla oma korkeutensa, muotonsa, oma erityinen rakenteensa silmiemme ulottumattomissa. Niin kuin ihmisilläkin. Vaikka ihmisillä on samat perustarpeet, uskon että jokainen on sisällöltään erilainen, kuten ulkoisestikin. Miksi sitten meidän pitäisi olla samanlaisia ja kysyä neuvoa ja hyväksyntää toiminnallemme muilta, eiväthän puutkaan niin tee, eihän muukaan luomakunta niin tee. Olemme kaikki erilaisia, joten kaikki toimikoon omalla erityisellä tavallaan. Kaikilla omat halunsa ja erityispiirteensä toimia ja elää. Toteutukoon elämän tahto niin kuin se on meidät omanlaisiksemme luonut. En minä voi mennä sanomaan toiselle ihmiselle miten hänen pitäisi toimia tai mitä sanoa, koska sisältöni on erilainen kuin hänen. Hänen tarpeensa ovat erilaiset kuin minun. Luulot ja olettamukset, niiden perusteella teemme päätöksiämme.

 

Luulen ystäväni tarvitsevan sitä tai tätä, mutta vain oletan niin. En minä sitä tiedä, tiedän vain omat tarpeeni ja kiinnostuksen kohteeni. Ihminen ikään kuin luotaa ja tutkiskelee koko ajan ympäristöään alitajunnassaan, päättelee ja tekee olettamuksia ympärillään olevista asioista ja tapahtumista. Kuin muurahainen tuntosarvillaan, on meilläkin näkymättömät ”tuntosarvet” jotka antavat informaatiota ja näiden tietojen pohjalta teen luuloni ja olettamukseni. Mielestäni tästä johtuu iso osa maailmassa tapahtuvista ongelmista ja konflikteista, jokapäiväisessä elämässämme tapahtuvista ristiriidoista puhumattakaan. Luulemme ja oletamme toisten ihmisten tarpeet ja halut, mutta kuinka voisimme ne tietää, hädin tuskin tulemme ja pystymme tuntemaan itseämmekään elinaikanamme, kuinka sitten toisen ihmisen sisältöä, toisen ihmisen elämää? Toivon todella että jokainen uskaltaisi seurata itseään ja tarpeitaan, välittämättä muiden ihmisten teoista ja olemisesta, rohkeus ei ole pelon ja epävarmuuden unohtamista vaan toimintaa niistä huolimatta.

 

Kaikki ovat erilaisia, joten annetaan kaikkien olla erilaisia ja maailma on heti paljon monimuotoisempi, ihmeellisempi ja rikkaampi paikka elää. Pyrkimys samanlaisuuteen tappaa olemassa olevan erilaisuuden. Itsekin olen 20 vuoden aikana elänyt toisten ihmisten elämää, omaksunut toisten minulle antamat tavoitteet ja halut, toisten minulle syöttämät tavat ja toimet, mutta tästä lähtien pyrin tekemään parhaani jotta uskaltaisin seurata itseäni, sillä se on paras ja ainut mahdollinen tie minulle, minulle tehty ja annettu. Toisten ihmisten minulle tiedostamattani syöttämät asiat vain sotkevat sisäistä järjestystäni, lukemattomat kerrat olen tuntenut sisälläni pahaa oloa ja epävarmuutta, eläen luulossa että ”tätähän minä halusin ja toivoin, toimi nyt”. Se on se oire, jonka ne sisäisessä järjestyksessäni aiheuttavat.  Voin joko lähteä etsimään ja kulkemaan omaa reittiäni tai taistella loppuelämäni muiden ihmisten ongelmien ja haasteiden kanssa, valinta on minun…

 

Tunnen sisälläni tunteen kun aion tehdä ja toteuttaa jotain epätavanomaisempaa, ei jokahetkistä toimintaa, kuten esimerkiksi luokkatilassa viitata ja sanoa oman mielipiteeni kaikkien kuullen tai ravintolassa näen mielestäni kauniin neidin tyttöporukassa ja haluaisin mennä häntä jututtamaan. Silloin tunnen sisälläni tunteen jota yleisesti kutsutaan jännitykseksi, tilanne on epätavanomainen, perustavana syynä toimintaan on haluni saavuttaa jotain, luokkatilanteessa haluan näyttää pätevyyteni muiden silmissä tai tuoda oman mielipiteeni asiaan esille, jotta lopputulos olisi mieleni mukainen. Ravintolassa lähestymiselläni tähän kauniiseen olentoon haen seuraa, hauskanpitoa, kahden ihmisen välillä olevaa kipinää, fyysistä läheisyyttä ja kanssakäymistä, jopa elinikäistä parisuhdetta… Tavoitteeni on alitajunnassani, jossain tapauksissa jopa järkeni ulottumattomissa. Tunne, jota sisälläni ennen toimintaa, kun ajattelen erilaisia toimintatapoja kuinka toimia tai mitä sitten tapahtuu kun aion toimia, tunne ennen tätä, jännitys tulevasta, se on toinen kahdesta pääasiasta jotka antavat tyydytystä. Jännitys ennen toimintaa on ratkaisevassa osassa itse tapahtumassa. Jollei jännitystä olisi, niin mistä sitten tulisi onnistuneen toiminnan jälkeinen tyydytys ellei jännityksen muuttumisesta tyydytykseksi. Yksi toimija, kaksi nimeä, ennen ja jälkeen toiminnan. Ennen toimintaa mielessäni oleva jännitys muuntautuu onnistuneen toiminnan jälkeiseksi tyydytyksen tunteeksi.

 

Jollei olisi jännitystä, ei olisi onnistumisen tuomaan mielihyvän tunnetta. Olen aikaisemmin pakoillut jännitystä jotenkin luonnottomana ja epämiellyttävänä hetkellisenä tunteena mutta vasta nyt tajuan jännittämisen tarkoituksen. Jännittämisen tuoma mielihyvä on olennaisessa osassa ihmiselämässä mielihyvän, onnellisuuden tuojana. Kun katson peiliin, näen jotain. Näen olennon jota ihmiseksi kutsutaan. Silmät, suu, korvat, nenä… niin kuin kaikilla muillakin ihmisillä ympärilläni. Tämä peilistä minua katsova olento eroaa muista ihmisistä vain siten, että siinä on lahjani, kaikki mitä minulle on annettu. Fyysinen ulkokuori ja sisällöltään ääretön tietoisuus yhdistyvät tuossa olennossa, se on jotenkin vaikea uskoa kun katson itseäni. ”Tuon pallonmuotoisen ulokkeen sisälläkö tämä kaikki tapahtuu”, mietin kun tarkkailen minuuteni ulkoista puolta ja leijun tietoisuudessani. ”Ihmeellistä”, todella ihmeellistä. Tuo kaikki on minulle annettua, tehtäväni on vain käyttää sitä hyväkseni parhaalla mahdollisella tavalla. ”Olenko käyttänyt sitä parhaakseni tähän mennessä vai onko joitain luonteenpiirteitäni tai lahjojani jäänyt käyttämättä ja näin ollen kokonaispotentiaalini toteutumatta?”

 

Tuon kysymyksen kun muistaisin kysyä itseltäni joka aamu kun herään, niin yrittäisin käyttää itseäni paremmin hyväkseni joka hetki. ”Olen oman itseni tulevaisuus”, luin sen jostain ja se on mielestäni erittäin hyvin sanottu yhdessä lauseessa, oman itseni tulevaisuus… Pyrin olemaan mahdollisimman armollinen itselleni, aiemmin oma minuuteni soti minulle ajan kuluessa syötettyjä, mukamas alkuperäisiä, ajatuksiani vastaan epämiellyttävyyden tunteina ja väittelynä, ristiriitoina ja suoranaisina sotina tietoisuudessani pääni sisällä. Olen pyrkinyt oppimaan sekä tunnistamaan aidon minuuteni ja suhtautumaan armollisesti ja rakkaudella sen antamiin ajatuksiin ja tunteisiin. Miksi sotisin itseäni vastaan? Miksi annan syötetyillä ajatuksille vallan ja päästän ne muuttamaan luonnollista järjestystä tietoisuudessani? Ole itsellesi armollinen, rakasta itseäsi, helli itseäsi niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Ihminen on kokonaisuutena kuin kone. Kokonaisuus, mieli ja keho, ovat yhtä ja vaikuttavat toisiinsa jatkuvasti. Jos mieli on epämiellyttävyyden tunteen vallassa, niin on kehokin. Jos keho joutuu vaikkapa onnettomuuden uhriksi niin epämiellyttävyyden tunne ilmenee mielessä. Kipu on kehossa, mutta tietoisuus kivusta mielessämme. Mieli antaa ohjeet ja keho toteuttaa.

 

Mieli ja tietoisuus ovat kaiken keskus, sieltä lähtee käskyt ja ohjeet, mielentilat ja onnellisuuden tavoittelun keinot. Keho on toteuttava osa, mutta ne ovat silti vuorovaikutuksessa toisiinsa koko ajan. Kun tietoisuudella on hyvä olla, niin on kehollakin. Niistä syntyy kokonaisuus, jota vertasin koneeseen. Jos konetta ylikuormittaa liikaa, siinä ilmenee ennemmin tai myöhemmin epätoivottuja häiriöitä. Niin käyn mielen ja kehon symbioosillemmekin. Ennaltaehkäisy on kaikki kaikessa tässäkin toiminnassa. Kun mieli ja keho antavat varoituksia liiallisesta kuormittamisesta, ole itsellesi armollinen, tee mitä mielesi ohjeet neuvovat ja toteuta aitoa itseäsi. Sehän on pohjimmiltamme elämämme tarkoitus ja siihen alitajunnassamme koko ajan pyrimme. Itsemme toteuttamiseen omalla tietoisuudellamme ja kehollamme, lahjallamme joka on meille annettu. Ole rakas itsellesi.